Mitä jos olisikin sokea?

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Se, joka on tuon sanonnan keksinyt, on ollut harvinaisen välkky. Kuinka sen voisikaan paremmin sanoa? Yksi mainoskuva saattaa sisältää analysoitavaa tunneiksi, kuvasarjoista puhumattakaan. Lomamatkalla otetussa valokuvassa on kymmeniä muistoja ja tunteita. Lehden uutiskuvassa voi olla skandaalin ainekset ja nostattaa kansassa suuren haloon. Suosikkibändin julistetta voisi tiirailla loputtomiin. Ei näistä mikään toimisi samalla tavalla pelkkänä kirjoitettuna sanana.


Mutta kuinka usein kuvia tulee katsoneeksi hieman syvempää? Kuten Sirkka Laitinen kirjoittaa teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007), että "Visuaalinen viestintä on lasten ja nuorten arkipäivää." Joka paikassa näemme kuvia, joko niitä katsellessamme tai niiden ollessa vain taustavilinää - kummin päin vaan, niillä on aina jonkinlainen vaikutus ja ne jäävät alitajuntaan. Eikä visuaalinen viestintä tietenkään rajoitu pelkästään kuviin. On esimerkiksi televisio, netti, kännykät ja ovathan eleetkin visuaalista viestintää muille ihmisille. Ympäristö olisi kovin tyhjää ilman kuvia. Mikä ne voisi korvata? Tuskinpa mikään, sillä äänikin on ihan eri juttu eikä kosketuskaan aja samaa asiaa. Olen monesti miettinyt, millaista olisi olla vaikkapa sokea. Tai mistä aistista luopuisin, jos olisi pakko. Vastaus ei ole ollenkaan helppo, mutta näöstäni en ihan heti haluaisi päästää irti.

Kouluissa voitaisiin mielestäni opettaa enemmän kuvalukutaitoa ja vähän kehittää oppilaiden seuloja kuvien suhteen. Kuten Laitinenkin kirjoittaa: "Kouluissa olisi painotettava visuaalisen kulttuurin ja media opetusta." Visuaalisuus on niin iso ja tärkeä osa nykypäivän mediaa, että ihmisten olisi tärkeää oppia siitä jotain syvempää, enkä puhu ainoastaan nuorista ihmisistä vaan myös vanhemmista sukupolvista. Teknologinen kuilu on näiden kahden ryhmän välillä suuri, mutta se ei tarkoita etteivätkö nekin voisi lähentyä toisiaan. Molempien olisi syytä käsittää mm. se, että kaunis ja vähäpukeinen hajuvesimainoksen nainen saattaa edustaa jotain muutakin kuin vain viehättävää kroppaa ja kallista hajuvettä. Kaikella siinä kuvassa on yleensä tarkoituksensa.


Kuvat ovat elintärkeä osa mediaa, mutta teksti ja ääni toimivat ilman kuvaakin. Yhteydestä riippuen. Monesti kuvat ovat keino voimistaa sanomaa ja tehdä siitä moniuloitteisempi, mutta on eri asia, laitetaanko kuvat televisioon vai esimerkiksi romaaniin. Kirjoja ja novelleja lukiessa omalla mielikuvituksella on suuri rooli, mutta televisiota katsellessa kuvaton ruutu tuntuu vain hölmöltä. Kaikki meistä silti on varmasti nukahtanut television eteen ajatellen "lepuutan vähän silmiä, mutta kuuntelen kuitenkin". Sitä kannattaisi harrastaa useammin ja ilman, että nukahtaa. Muutenkin voisi harjoittaa aistejaan blokkaamalla aina vuorollaan yhden. Se on mielenkiintoinen kokemus.