Viimeistä

Viimeinen blogipostaus. For now. Kurssi on ollut mielenkiintoinen ja blogi suoritustapana erinomainen. On ollut tosi kiva miettiä itse juttuja ja tavallaan kirjoittaa kolumnia asioista - siltä se on tuntunut. :)

Olen oppinut paljon mediakasvatuksesta ja alkanut ajatella mediaa uudelta kantilta. Ajatella asioita vähän syvemmin ja muuttaa rooliani vastaanottajana. Ei edes ole tarvinnut muuttaa, se on muuttunut. Toivon, että joskus pääsen myös sille toiselle puolelle, eli tuottamaan. Odotan innolla uusia mediakursseja, tämä antoi hyvän vauhtilähdön. Kiitos!

Kirjastossa

"Entä kenen tila on kirjasto? Joissain kirjastoissa yleiset työasemat tai osa niistä on sijoitettu siten, että muut käyttäjät näkevät ruudun. Kumman sana painaa ristiriitatilanteessa enemmän, sen joka haluaa katsella tuhmia & tyhmiä kuvia vai sen joka niistä häiriintyy? Kuka tätä kontrolloi? Miten?" (Lainaus Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007))

Kirjasto on yleinen paikka, jossa mielestäni kuuluu päteä samat käyttäytymissäännöt kuin muuallakin, julkisilla paikoilla. Ei tietenkään ole rikos lukea esimerkiksi pornolehteä puiston penkillä, mutta ymmärrän, että se saattaa tehdä muut ihmiset vaivautuneiksi. Sama asia kirjastojen nettien kanssa. Ensimmäinen kysymys, mikä tulee mieleeni: miksi joku haluaisi surffailla ns. siveettömillä, sopimattomilla sivuilla kirjastossa? Luulisi, että sitä ennemminkin tehtäisiin kotona, ilman että kukaan muu näkee. Mutta mikä sitten on sopimatonta, se on eri asia. Jos joku kirjaston hyllyjen välissä köpöttelevä muori näkee vaivaa nuorten hihitellessä YouTuben kotitekoisille Jackass-kopio -videoille, niin onhan se ristiriitainen tilanne.

Asia on vakavampi silloin, kun lapsia on paikalla. Heidän ei tarvitsisi nähdä mitään, mikä ei ole lapselle sopivaa. Mutta kyllähän he ne sivut itsekin löytävät, jos vain haluavat. Kuka on kirjastossa vastuussa lasten mediakasvattamisesta? Entä kenen asia on mennä huomauttamaan heille, että "nyt selain kiinni, nuo asiat eivät ole tarkoitettuja teille"? Kirjasto olisi oiva paikka mediakasvattaa lapsia ja nuoria. Mutta tosiasiahan on, että jos jokin heitä netissä kiinnostaa, niin kyllä he löytävät tavan päästä siihen käsiksi.

On hienoa, että kirjastoissa on alettu tunnistaa tätä mediaosaamisen ja -kasvatuksen tarvetta. Espoossa on tehty kirjastoon peliosasto Game Point, ja niin edespäin. Siellä voidaan pelata pelejä vähän valvotummassa ympäristössä ja viettää aikaa lomilla ja muulloinkin. Kirjasto saattaa olla tietynikäisille nuorille tosi kuiva paikka, niin on hienoa että kirjasto on alkanut muuntautua tavallaan nuorisoystävällisemmäksi ja toivottaa heidätkin uudella tavalla tervetulleiksi. Heillä on silloin uusi paikka hengailla ja erilainen mahdollisuus oppia uusia asioita, ehkä tarttua kirjoihinkin. Ja oppia lisää mediasta. Ihan vaivihkaa.

(Lähde: Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007), luku Mediakasvatus ja kirjastot - Tuula Haavisto)

Media lapsen joulussa

Luin Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007), kappaletta Pienten lasten mediakasvatus (Hanna Niinistö ja Anu Ruhala) ja aloin miettiä tälleen joulun alla median osuutta lasten jouluun ja joulun odotukseen. Sain yhtäkkisen idean virkkeestä "...listaavat joululahjatoiveensa lelulehtisestä,..." Kuinka suuri mahti medialla onkaan pienten lasten lahjatoiveisiin?

Sehän on selvä. Television lastenohjelmien välissä tulee mahdottomasti mainoksia ja vähintään joka toisesta mainostettavasta lelusta ja härvelistä sanotaan "mää haluun ton!". Postilaatikko tai -luukku pursuaa lelulehtiä. Joulukalenteri tulee telkkaristakin. Leffahahmoista tehdään kaikenlaista kylkiäiskrääsää. Kauppojen käytävillä ja hyllyjen edustoilla on monenmoista värikästä pahviständiä. Ja tietysti: lapsi tietää että nyt on se aika vuodesta kun saa toivoa ihan mitä vain - ja on hyvät mahdollisuudet myös saada sitä, mitä pyytää. Tämän tietävät myös mainostajat. Ja vanhemmat ovat ihan hädissään.

TV-sarjoilla, leffoilla, peleillä ja musiikilla on suuri rooli lasten lahjatoiveissa. Moneen kotiin toivotaan varsinkin pelikonsolia, Wii tai X-Box tai... jonkinlainen Nintendon minikonsoli, mistä en itsekään tiedä mutta se oli 10-vuotiaan serkkuni listalla. Ja mihin kultasuoneen Shrekin tekijät iskivätkään. Jatko-osaa toisen perään plus kaikenlaista sivutuotetta, ihan mitä vain mihin Shrekin naama mahtuu. DVD:itä ja muuta kamaa myydään varmasti juuri nyt. Nykylapset kyllä seuraavat aikaansa ja viimeisimpiä villityksiä - tarkasti. Mikä ikinä nyt onkaan in, niin se varmasti on lapsen lahjatoiveissa. Hannah Montanakin pomppasi - mistä muualtakaan kuin - telkkarista. 

Ilman mediaa olisi nykylasten paljon vaikeampi rustata lahjalistojaan. Mitä he osaisivat toivoa? Mistä he saisivat tietoa uusista leluista tai härpäkkeistä? Niinpä. Ilman mediaa olisi länsimainen joulu ihan erinäköinen.

Mitä jos...?

Katselin Simpsons-jaksoa, jossa C. Montgomery Burns ostaa kaikki Springfieldin mediat. Televisio, radio, sanomalehdet... kaikki on hänen hallinnassaan. Ja hän tietysti päättää, mitä niissä puhutaan: ylistetään Monty Burnsia. Ainoa, mitä hän ei ole saanut käsiinsä, on Lisa Simpsonin lehti The Red Dress Press, jossa asiat kirjoitetaan tietysti vähän toisella tavalla.

Mitä jos yksi ihminen hallitsisi kaikkia medioita, eikä sananvapautta enää olisi? Minkälaiseksi oma maailmankuva muodostuisi, jos saisi kaiken vain yhdestä puolueellisesta lähteestä? Sananvapaus on todella tärkeä asia ja meillä se on niin arkipäiväistä, ettei sitä enää tule edes miettineeksi tai arvostaneeksi. Sitten vasta, jos ja kun se otetaan pois. Se, että saamme uutisia monesta eri lähteestä, on todella arvokasta. Olisi mielenkiintoista päästä käymään esim. Pohjois-Koreassa, jossa kaikki on tiukasti valvottua ja rajattua. Se on myös hemmetin pelottavaa. Mitä pohjoiskorealaiset tietävät muusta maailmasta?

Verkko- vai sanomalehti?

Äiti joskus tilasi minulle lahjaksi Aamulehden. Oli kivaa, kun aamukahvin kanssa sai lukea lehden ja aloittaa päivän. Mutta itse en raaski sitä tilata, tuntuu että opiskelijana kun jokainen euro on arvokas vaikka Aamulehteäkin opiskelijahintaan saa. Luen kuitenkin joka päivä netistä Iltalehteä. Iltasanomien sivuista en jostain syystä tykkää, joten siellä en edes käy ellen jotenkin vahingossa eksy. Ei nettilehden lukeminen kuitenkaan ole sama asia, kuin sen paperisen version selaaminen.

Kauanhan on jo ennustettu sanomalehtien häviämistä ja täydellistä sähköistymistä, mutten usko että niin tulee ihan heti tapahtumaan. Ihmiset haluavat jotain konkreettista, jotain mitä hypistellä ja sitä paitsi painettu sana on aina voimakkaampi. Aikuiset lukevat kyllä lehtiä ja vielä kun saataisiin nuoretkin innostumaan niistä enemmän. Ilman niitä ei myöskään kehity yhtä hyvää, paljon puhuttua medialukutaitoa, jota tulee monestakin lähteestä. Kyllähän kouluissa luetaan sanomalehtiä ja on Sanomalehtiviikot sun muuta, mutta nuoret pitäisi saada lukemaan niitä vapaa-ajallaankin, omasta tahdostaan. Sanomalehtiä lukiessa yleissivistys paranee ja sanavarastokin kasvaa, ihan huomaamatta.


Kirjaan Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007) Mari Hankala ja Pirjo Linnakylä ovat kirjoittaneet luvun Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja
mediakriittiseksi kansalaiseksi. Siinä kerrotaan koulujen omien lehtien olevan suosittuja, eikä ihme. Oman tekemisen kautta oppilaat pääsevät paljon paremmin toteuttamaan itseään ja kokeilemaan uusia juttuja. Silloin opittu jää myös helpommin mieleen, kun sitä saa tehdä kiinnostavalla tavalla. Ehkä siitä syntyy myös kiinnostusta sanomalehtiin, kuka tietää. Se olisi ainakin tosi hyvä.

Kurkistus mediataloon

Olin myös mediakulttuurin kurssilla ja eräällä luennolla oli vierasluennoitsija MTV Medialta. Voin sanoa, että ehkä yksi mielenkiintoisimmista puolitoistatuntisista sinä aikana kun olen yliopistossa ollut. Ehkä se johtuu myös omista haaveistani päästä MTV:lle tai YLE:lle joskus töihin. Joka tapauksessa, oli todella kiinnostavaa saada tietää vähän, mitä "kulissien" takana tapahtuu niin suuressa, monimediallisessa yrityksessä ja millaista on tekijöiden arki siellä.

Harva tavallinen kansalainen tietää mitään sisältöoikeuksista, ohjelmaostoista ja ohjelmiston suunnittelusta - eli mitä tarvitaan siihen, että saadaan joku tv-ohjelma ruutuun. Usein katsojat pyytävät jotain ohjelmaa uusintaan tietämättä, että siihen saatetaan tarvita uudet yhteydet ja sopimukset tuotantoyhtiöihin. Ei se siis olekaan ihan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.


Televisio kuitenkin jyrää edelleen, vaikka ollaan puhuttu että se saattaisi olla syrjäytymässä. Netti ei korvaa täysin telkkaria, vaikka jotkut käyttävätkin sitä korvikkeena ja vielä useampi tv:n jatkeena. Eli siis kanavana hakea lisää tietoa telkkarissa nähdyistä asioista, vierailla suosikkiohjelmien sivuilla ja keskustella muiden katsojien kanssa foorumeilla.


Tähän kaikkeen liittyy tietysti raha ja katsojia kehotetaan ostamaan, äänestämään ja lataamaan, jotta homma pidetään pyörimässä. Olisi kiinnostavaa kuulla samantapainen luento myös valtion rahoittaman YLE:n edustajan näkökulmasta.

Identiteetti ja sosiaalinen media

Lueskelin kirjaa Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007) ja Olli Vesterisen kirjoittamaa lukua: Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Siinä puhutaan paljon sosiaalisesta mediasta ja mediakasvatuksella onkin juuri siinä aiheessa iso rooli varsinkin lasten ja nuorten opastamisessa. He kun eivät välttämättä tajua, mitä kannattaa itsestään antaa julki ja mitä saattaa joutua vastaanottamaan.

Facebook, Twitter, IRC-galleria, ym. Monet haluavat tehdä itselleen tietyn identiteetin ja antaa itsestään vaikuttavamman kuvan, kuin oikeasti onkaan. Vaatii tiettyä lukutaitoa osata erottaa netti-identiteetti oikean elämän ihmisestä. Facebookistakin on tullut niin avoin kanava, että siellä jaetaan muiden kanssa ihan kaikki - joskus vähän liikaakin. Jokaisen pitäisi ennen postaustaan miettiä: "kertoisinko tämän kasvotustenkin kaikille?" Onhan netti ja sosiaalinen media hyvä väylä vähän etsiä itseään ja hakea tukea omalle identiteetille, sillä sieltä löytää myös ystäviä ja kiinnostavaa tietoa.
Yksi tärkeä pointti, minkä Vesterinen nostaa esille, on YouTube-videot. Koska tekijänoikeuksien kanssa täytyy olla tarkkana, täytyisi nuorille ihmisille (ja vanhoillekin) niistä alkeet, jottei joudu hankaluuksiin. Myöskin pitäisi miettiä kahdesti, ennen kuin laittaa omia videoitaan sinne, ettei loukkaa ketään. Siitä voi meinaan tulla isot selkkaukset, niin kuin tiedämmekin.

Sosiaalisen median nopeasti noussut suosio kannattaisi ottaa kouluissa huomioon erityisillä mediakasvatuksen tunneilla ja ohjauksilla. Väärinkäytöllä voi nääs tässäkin asiassa olla vakavat seuraukset. Myös vanhemmilla on oma osansa ja heidän pitäisi neuvoa lapsiaan kotonakin - vaikkakin vielä taitaa olla niin, että lapset melkeinpä osaavat äitejään ja isiään paremmin netin käytön. Siinä tapauksessa pitäisi vanhemmatkin passittaa pikaisesti mediakasvatuksen pariin.

Taas raivotaan ihan homona

Suomalaisilla olisi syytä kerrata vähän medialukutaitoa.

Ei ollut kauaakaan kulunut YLEn kohutusta Homoillasta, kun taas räjähti. Muutama Linnan juhliin kutsuttu vieras erehtyi tanssimaan avecinsa tai toisen vieraan kanssa. Alkoiko kaikki erään tyylikonsultin kommenteista vai sanomalehtien otsikoista? Tässä muutama:


"Nais- ja miesparit valtasivat linnan!" (www.aamulehti.fi, 6.12.)
"Voice: Leena Sarvi arvosteli Linnassa tanssineita homoja: 'Vähän kunnioitusta'" (www.iltalehti.fi, 8.12.)
"Homojen tanssia paheksunut Leena Sarvi: Olen saanut melkein tappouhkauksia" (www.iltasanomat.fi, 9.12)


Nyt käyvät netin keskustelupalstat kuumina, kun ihmiset tappelevat keskenään jälleen kerran homoista. Oliko heillä oikeus tanssia keskenään? Oliko heillä oikeutta tulla Linnaan ollenkaan? Miksi heidän täytyy tulla rietastelemaan kameroiden eteen ja vielä arvokkaimpaan juhlaan, mitä Suomessa järjestetään? Pysyisivät kaapeissaan, eivätkä kuuluttaisi suuntautumistaan muille.


Mikä tässä mättää? Hmm. Mietitäänpä. Äkkilaskemalta voidaan sanoa, että Linnassa oli kolme avoimesti esiintynyttä homo-/lesbopariskuntaa. Otsikoiden ja keskustelupalstojen perusteella voidaan siis päätellä, että nämä kolme paria muodostivat yhdessä jonkinlaisen superhomotiimin, jolla vallattiin koko Presidentin linna. Plus tietysti Jani Toivola ja Kenneth Liukkonen, jotka tulivat yhdessä ja sattuivat myös tanssimaan yhdessä. Iiks! Media spekuloi heidän suhdettaan, ihan kuin sillä olisi oikeasti jotain väliä.


Suurin kysymys on se, että olisivatko ihmiset oikeasti tajunneet pahastua koko asiasta, jolleivät tv-kamerat olisi kuvanneet niin usein homopareja ja iltapäivälehtien lööpit olisi tehneet siitä niin isoa numeroa? Tuskin. Media teki hallaa seksuaalivähemmistöille ottaessaan heidät taas silmätikuksi ja hehkuttaessaan: "Hei, tässä on HOMOpari!" Nyt jo valmiiksi käärmeissään olevat ihmiset kuvittelevat, että homot itse tekevät itsestään numeron ja nostavat itsensä valokeilaan. Väärin. He vain tulivat kutsuttuina Linnaan ja halusivat tanssia, ihan niin kuin kaikki muutkin vieraat. Heille on yhtä tavallista tanssia oman kumppaninsa kanssa, kuin on heteroillekin.


Monet ihmiset eivät osaa itse ajatella, vaan nielevät kaiken, mitä mediassa sanotaan. Varsinkin silloin, jos se osuu vähänkin yksiin heidän omien ajatustensa kanssa. Voin kuvitella, kuinka joku konservatiivisempi henkilö on katsonut Linnan juhlia ja mutissut hiljaa nähdessään kahden miehen tanssivan keskenään. Mutta odotas kun tulee Leena Sarvi ja laukaisee kommenttinsa radiossa, niin johan siinä on mennyt kahvi väärään kurkkuun, kun tyyppi on ponkaissut tuoliltaan ylös ja huudahtanut: "No niinpä! Hyi kun ne olikin inhottavia ja kun niitä oli niin PALJON!"

Kunpa joku opettaisi ihmisille hieman mediaosaamista, jotta he kehittäisivät itselleen edes jonkinlaisen suodattimen. Lasse Lipponen kirjoittaa kirjassa Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007) ihan yksinkertaisesti: "Kuvittele, että olet medialukutaitoinen henkilö. Pystyt hankkimaan, arvioimaan ja
analysoimaan tietoa. (Aufderheide 1997; Kotilainen 1999, 2005)." Ei tarvita paljoakaan medialukutaitoja pystyäkseen itse omilla aivoilla vähän miettimään, mitä kaikkea on valmis ottamaan vastaan ja mitä on muunneltu sen verran, että siitä saa aikaan skandaalin. Media hakee näkyvyyttä ja etsii puheenaiheita. Jos niitä ei ole, ne tehdään. Arkipäivän mediaosaamisella ja kriittisyydellä mediaympäristöä kohtaan voitaisiin välttää suurimmat slaagit ja sydämentykytykset. Mutta maailma ei ole täydellinen.

Mitä jos olisikin sokea?

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Se, joka on tuon sanonnan keksinyt, on ollut harvinaisen välkky. Kuinka sen voisikaan paremmin sanoa? Yksi mainoskuva saattaa sisältää analysoitavaa tunneiksi, kuvasarjoista puhumattakaan. Lomamatkalla otetussa valokuvassa on kymmeniä muistoja ja tunteita. Lehden uutiskuvassa voi olla skandaalin ainekset ja nostattaa kansassa suuren haloon. Suosikkibändin julistetta voisi tiirailla loputtomiin. Ei näistä mikään toimisi samalla tavalla pelkkänä kirjoitettuna sanana.


Mutta kuinka usein kuvia tulee katsoneeksi hieman syvempää? Kuten Sirkka Laitinen kirjoittaa teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (Kynäslahti, Heikki, Kupiainen, Reijo & Lehtonen, Miika. (toim.) 2007), että "Visuaalinen viestintä on lasten ja nuorten arkipäivää." Joka paikassa näemme kuvia, joko niitä katsellessamme tai niiden ollessa vain taustavilinää - kummin päin vaan, niillä on aina jonkinlainen vaikutus ja ne jäävät alitajuntaan. Eikä visuaalinen viestintä tietenkään rajoitu pelkästään kuviin. On esimerkiksi televisio, netti, kännykät ja ovathan eleetkin visuaalista viestintää muille ihmisille. Ympäristö olisi kovin tyhjää ilman kuvia. Mikä ne voisi korvata? Tuskinpa mikään, sillä äänikin on ihan eri juttu eikä kosketuskaan aja samaa asiaa. Olen monesti miettinyt, millaista olisi olla vaikkapa sokea. Tai mistä aistista luopuisin, jos olisi pakko. Vastaus ei ole ollenkaan helppo, mutta näöstäni en ihan heti haluaisi päästää irti.

Kouluissa voitaisiin mielestäni opettaa enemmän kuvalukutaitoa ja vähän kehittää oppilaiden seuloja kuvien suhteen. Kuten Laitinenkin kirjoittaa: "Kouluissa olisi painotettava visuaalisen kulttuurin ja media opetusta." Visuaalisuus on niin iso ja tärkeä osa nykypäivän mediaa, että ihmisten olisi tärkeää oppia siitä jotain syvempää, enkä puhu ainoastaan nuorista ihmisistä vaan myös vanhemmista sukupolvista. Teknologinen kuilu on näiden kahden ryhmän välillä suuri, mutta se ei tarkoita etteivätkö nekin voisi lähentyä toisiaan. Molempien olisi syytä käsittää mm. se, että kaunis ja vähäpukeinen hajuvesimainoksen nainen saattaa edustaa jotain muutakin kuin vain viehättävää kroppaa ja kallista hajuvettä. Kaikella siinä kuvassa on yleensä tarkoituksensa.


Kuvat ovat elintärkeä osa mediaa, mutta teksti ja ääni toimivat ilman kuvaakin. Yhteydestä riippuen. Monesti kuvat ovat keino voimistaa sanomaa ja tehdä siitä moniuloitteisempi, mutta on eri asia, laitetaanko kuvat televisioon vai esimerkiksi romaaniin. Kirjoja ja novelleja lukiessa omalla mielikuvituksella on suuri rooli, mutta televisiota katsellessa kuvaton ruutu tuntuu vain hölmöltä. Kaikki meistä silti on varmasti nukahtanut television eteen ajatellen "lepuutan vähän silmiä, mutta kuuntelen kuitenkin". Sitä kannattaisi harrastaa useammin ja ilman, että nukahtaa. Muutenkin voisi harjoittaa aistejaan blokkaamalla aina vuorollaan yhden. Se on mielenkiintoinen kokemus.

I survived a sosiaalinen media -breikki

En ole vielä pystynyt toteuttamaan täyttä mediataukoa, mutta jo tauko tietokoneesta, netistä ja suomalaisista sanomalehdistä oli kokemus, mistä voin olla jopa ylpeä.

Olin lomaviikolla 5 päivää Saksassa ja Hollannissa. Lähdin tarkoituksella ihan yksin matkalle, peläten että ilman seuraa tulen vähintään parin päivän päästä heikkopäiseksi. Kokemusta oli parin vuoden takaisesta Saksan matkasta, jolla juuri sen parin-kolmen päivän yksinolon jälkeen soittelin Suomeen ja laittelin tekstiviestejä kavereille. Mutta tällä kertaa ei käynyt niin! Kyllähän sitä tuli välillä seuraa ikävä ja matkakin olisi ollut hauskempi, jos olisi ollut joku, jonka kanssa sen jakaa. Mutta yksin matkailemisessa on hyvätkin puolensa.

Siinä vähän alustusta kokemukseen. Sekä Bremenin että Amsterdamin hostelleissa olisi ollut netti käytössä. Mutta päätin jossain vaiheessa, että taidanpa olla koko reissun ilman nettiä - toisin sanoen ilman Facebookia, sähköpostia ja Iltalehden sivuja. Itse asiassa se ei ollut yhtään niin vaikeaa, kuin olisin voinut ajatella. Oikeastaan se oli aika vapauttavaakin ja sain olla ihan ilman siteitä mihinkään, mikä kotona odottaa. No, en ihan ilman, kyllähän silti tekstiviestejä laitoin silloin tällöin. Ja ärsyynnyin, kun täytyi olla porukoihin yhteyksissä joka päivä: "Kyllä äiti, olen edelleen elossa." Niin säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin ehkä se Facebookin tsekkaaminen oli se mitä olisin netistä eniten kaivannut. Kyllä sitä on ennenkin ilman pärjätty! Mutta pitäähän se paikkansa, että sen käyttö koukuttaa. Tuntee jotenkin olevansa ulkopuolinen ilman. Pelottava ajatus, miten yksi ohjelma voi hallita niin paljon. Välillä myös mietin, että jos vain kävisin katsomaan sanomalehtien kotisivut, mitä Suomessa tapahtuu. Mutta sitten ajattelin, että kyllä varmasti isoimmat uutiset tulee nopeasti joltakulta tekstiviestillä. Jos jotain niin mullistavaa tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen breikkiini ja oli myös ihanaa olla ihan omillaan toisessa maassa, poissa kotiympyröistä. Suosittelen.

Babyaskelin kohti vapautta

Oon tosi ylpee itsestäni. Muutaman kerran lenkille lähtiessäni oon jättänyt kännykän kotiin. Nyt joku kysyy, että öö oletko tosiaan kantanut tähän asti aina lenkeillä luuria mukana? Joo. No, ainakin melkein aina. Yleensä siihen on syynä se, ettei mulla ole rannekelloa. Mutta koska muutenkin olen kellon ja ajan vanki, niin kapinoin nyt sitäkin vastaan ja yritän oppia, ettei aina tarvitse tietää kuinka paljon kello on.

Nyt ehkä vihdoin, pikkuhiljaa alan vapautua sekä kellosta että luurista. Koskaan en ihan täysin pääse kummastakaan täysin vapaaksi, eikä tarvitsekaan, mutta terve riippumattomuus tekee jokaisessa suhteessa hyvää.

Et sä tajua, kun ei sun nuoruudessa tällaisia ollut

Mikä lasten ja nuorten mediakulttuurin ilmiö on herättänyt minussa huolta median vaikutuksista?

Vau, nyt tulee ikäkriisi. Taas. Aloin miettiä, mitä kaikkia median ilmiöitä on nyt lasten ja nuorten saatavilla. Hannah Montana. Bratz-nuket. Chatit monissa muodoissaan. Netti, joka voi olla haitaksi, jos vanhemmat eivät ole valppaina. Kaikenkarvaiset mainokset, jotka huutavat seksiä. Hmm. Kasvettiinko me -80 -luvulla syntyneet lapset tällaisessa maailmassa? Olihan meilläkin esimerkiksi Spaissarit, joiden biisejä laulettiin ymmärtämättä yhtään, mitä "Last time lover" tarkoittaa. Maailma on silti muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun itse olin pieni. Vaikka tuskin olen paras vertailemaan lapsuuden aikoja, sillä kasvoin kiekkokaukalossa ja futiskentällä, enkä koskaan ole ollut teinix.

Kuitenkin, kun alkaa miettiä oikein lujasti, niin tajuaa, että esimerkiksi nämä 2000-luvun lapset ovat syntyneet multimedian maailmaan. Kaikki nykypäivän laitteet ja ilmiöt ovat heille itsestäänselvyyksiä. Se, mikä shokeeraa meitä, ei välttämättä hetkauta heitä pätkääkään. Tästä päästään siihen kysymykseen: pitäisikö meidän tosiaan edes olla huolissamme? Vai onko tämä niitä juttuja, joissa päivitellessämme Hannah Montanan musiikkivideota tai uusimman iPodin lukuisia monimutkaisia hienouksia, vieressä oleva teini kuittaa "et sä tajua, kun ei sun nuoruudessa tällaisia ollut."? Okei, niin vanha en vielä suostu olemaan. Mutta kyllä sitä väkisinkin miettii kirotessaan isän palikkamaisuutta, kun se hädin tuskin osaa Googlea käyttää, että missä vaiheessa itse tippuu kelkasta?

Ainoa asia missä en suostu olemaan väärässä, on se, että lapsille ja nuorille on tarjolla ihan liikaa mediaseksiä. Ei ole hyvä, että 10-vuotiaat pukeutuvat parikymppisten tavoin ja käyttäytyvätkin samalla tavalla. Sitten päivitellään, kun vanhat sedät tykkäävät alaikäisistä. Sen verran meillä kaikilla pitäisi olla vastuuta, että suojelisimme edes vähän niitä pieniä, joiden ei tarvitse vielä tietää ihan kaikkea. Kyllä he sen oppivat ennemmin tai myöhemmin, siitä ei ole pelkoa. Mitä enemmän mediassa mennään rajojen yli, sitä kauemmas ne rajat siirtyvät - aina vain pitemmälle.

Taidan köpötellä keittämään teetä, tämä istuminen saa lonkan kolottamaan.

Kirjoitus virheitä Suomalaisten kielessä

Yhdys sana virheet. Helvetti, että ne raivostuttavat! Mainoksissa, lehtiartikkeleissa ja varsinkin Facebook-statuspäivityksissä niitä vilisee niin paljon, ettei ole todellistakaan. Minullakin on muutama kaveri naamakirjassa, jotka ihan iloisesti kirjoittelevat "viikon loppu suunnitelmistaan". Eivätkö he tosiaan tajua kirjoittavansa niin mahdollisen väärin, kuin vain voivat? Toinen ärsyttävä asia on kirjoitusvirheet, esimerkkinä Kekkosentiellä oleva mainoskyltti, jossa mainostetaan lähestyvää Halpa-Hallia: "enään 200m". Kirjotettua sanaa tarkkailen välillä liiankin tarkasti ja kriittisesti, mutta toisaalta se on hauskaakin.


Sitten taas leffoja tai telkkarisarjoja katsellessa erilaiset virheet joko menevät silmäni ohi tai sitten näen ne, mutten halua huomioda niitä. Jos joku alkaa selittää kesken kaiken huomaamistaan virheistä tai siitä, ettei se-ja-se ole oikeassa elämässä mahdollista, sanon taatusti: "Tämä on vain elokuva." Jotenkin harmittaa, että toinen on mennyt rikkomaan sitä illuusiota, mitä tarvitaan, jotta voi uppoutua siihen tarinaan. Silloin olen vastaanottaja. No, ihan kaikkea en niele ja poikkeuksia tietysti on... Jos koko leffa tai sarja on muutenkin onneton, niin ennalta-arvattavat käänteet, virheet tai kliseiset tapahtumat aiheuttavat vain myötähäpeän. Ja joskus tulee muutenkin mielenkiinnolla mietittyä, miten itse tekisi.


On vaikea analysoida omia tapojaan, kun niitä ei välttämättä edes tunnista itse. Sitten alkaa analysoida ihan yli ja aivot kuumenevat. Kun tavatkin vaihtelevat tilanteen ja mielialan mukaan. Jos on huono päivä, niin kaikki voi olla ihan paskaa.

Ai mikä mediakasvatus?

Nyt täytyy lähteä muistelemaan ala-asteajoista lähtien. Mediakasvatus. Hm. En edes ollut koskaan ajatellut koko sanaa ennen tätä kurssia. Ihan tosi, näin on. Ei kukaan ole tullut sanomaan: "Tämä on nyt sitten mediakasvatusta." Meille vain on opetettu kotisivujen tekemistä, sanomalehden lukemista sun muuta, mutta en ollut koskaan ajatellut sen olevan nimenomaan mediakasvatusta. Se vain on ollut oleellinen juttu oppia, koska käytämme näitä väyliä melkein joka päivä. Ala-asteella meillä oli välituntien tietokonevuorot, jolloin oli niin mahtavaa päästä pelaamaan Diggeriä tai sitä sammakkopeliä, missä sammakko hyppii ruuhkaisten teiden yli joelle. Pelejä, joiden ohi nykygrafiikka on ajanut jo ajat sitten.

Kuten muillakin, meillä vietettiin myös sanomalehtiviikkoja, jolloin luettiin Aamulehteä tai Hesaria ja puhuttiin artikkeleista, mainoksista ja lehtikuvista. Ei silloinkaan ajatellut siinä olevan mitään kasvattavaa, se vain oli mielenkiintoista. Mediaa itsessään ajattelin uudella tavalla ehkä vasta lukiossa, kun menin Messukylän lukion viestintälinjalle. (RIP MeLu, vastustin viimeiseen asti sen imeytymistä Sammon keskuslukiohirviön syövereihin) Siellä tartuttiin monella eri tavalla erilaisiin medioihin: radio, lehtijournalismi, ääni ja kuva ja niin edelleen. Kyllä sen jälkeen on huomannut tarkastelevansa ihan uudelta kantilta esimerkiksi kirjoitettuun tekstiin lehdissä tai kirjoissa:  

Huomaan heti, jos lehtiotsikossa on olla-verbi -> se on "hajuton ja mauton" ja latistaa lukijan mielenkiinnon.
Ärsyttää, jos kirjoittaja toistaa samaa sanaa esimerkiksi peräkkäisissä lauseissa, saati monta kertaa samassa tekstissä.
Journalismiopettajamme teroitti aina: "Täytyy olla sellaista tekstiä, että Pihtiputaan mummokin kiinnostuu ja tajuaa, mistä on kyse."

Vaikkei sitä ole silloin ajatellutkaan, kyllä tästä kaikesta on hyötyä ollut. Se vain on ollut niin itsestäänselvää. Voisi melkein miettiä, mitä olisi ilman mediakasvatusta.

Viruksia ja mainontaa

Täytyy alkaa kirjoittaa ihka ensimmäistä blogimerkintää, vaikka aina ajattelin että "nää, ei sellanen touhu ihan mulle ole tarkotettu." Ehkä siitä syystä että tiedän innostuvani ja kirjoitan ahkerasti pari viikkoa, jonka jälkeen blogisivulla tuuli humisee ja aavikkopallot pyörivät. Nyt oikeesti on aihetta kirjoittaa, joka viikko. Joten kannattaa kokeilla kun tilaisuus on.

Sitten ekan mediakasvatuksen kurssitehtävän kimppuun: Mediapäiväkirja.

Mietin, mitä medioita käytän päivän aikana. Telkkaria, nettiä, aikakauslehtiä - ja sanomalehtiäkin, jos niitä on saatavilla. Radioita kuuntelen vain silloin, kun olen autossa. Eli harvoin. Kun olisikin oma auto... *sigh*

Mutta nythän on niin iloisesti, että mulla ei ole telkkarissani digiboksia, ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Siihen on kytketty DVD-soitin, videot ja pleikkari, ja niillä olen pärjännyt oikeen hyvin. Ja joita olen ahkerasti käyttänytkin. Varmaan kuitenkin tässä parin kuukauden sisään tulee eteen uuden töllön ostaminen ja se on sitten digiboksillinen vehje.

Nettiä en ole voinut kotona käyttää kunnolla pariin viikkoon, koska jätin virustorjuntaohjelman uusimisen viimeiseen päivään ja tietty sillä kestää ikuisuus, ennenkuin tilaus on käsitelty. Että näin. Facebookia on täytynyt silti käydä katselemassa... varmaan läppärini on jo täynnä viruksia. Mutta onneksi koulussa pääsee datailemaan enemmän.

Aikakauslehtiä luen aika paljon, ja itselleni tulee edelleen Aku Ankka sekä Cosmopolitan - loistava yhdistelmä, eikös. Ilmaisjakelulehtiä ja mainoksiakin tippuu postiluukustani tasaisin väliajoin, kun en ole osannut päättää, laittaisinko oveen kyltin "ei mainoksia, kiitos" vai en. Hmm, tässä on pohtimista. Niitä kuitenkin selailen silloin tällöin, että ei ne nyt IHAN turhia ole.
Kirjoja olen lukenut ihan liian vähän viime aikoina. Nyt kuitenkin olen pitkästä aikaa jatkanut Harpo Marxin elämäkerran lukemista ja vihdoin saan sen loppuunkin.


Ja hei, kyllä kai tämän blogin kirjoittaminenkin lasketaan median käyttämiseksi.